Vaikka olenkin vahvasti päättänyt:
- kirjottaa kirjeitä Lontoon ystävilleni
- askarrella paskarrella kollaaseja
- kirjoittaa käsistä
- soittaa pianoa ahkerasti (hommasin jo 3 nuottikirjaa)
- häröillä Gay-puoliskoni Santerin kanssa
- suunnitella ensivuoden lopputyötäni
- ohjata Tsehovin Lokin
...ja muuten vaan ottaa iisisti ja taiteilla ja pohdiskella, en voi kieltää etteikö Lontoosta Suomeen palaaminen olisi ollut tällä kertaa ennätystuskallista, osittain siksi että jouduin eroamaan rakkaista ystävistä joihin tutustuin kevään aikana ja jotka käänsivät maailmani ylösalaisin.
Vietimme pitkän viikonlopun töissä tivolissa Margatessa, ja vaikka ilmat oli ilkeät, työpäivät 10 tuntia ja taukoa ainoastaan parikymmentä minuuttia päivässä, oli se ihan uskomaton kokemus. Nukuttiin antiikkipelihallin lattialla siskonpetissä yhteisen peiton alla. Yhtenä yönä murtauduttiin karkkikoneeseen koska oltiin niin väsyneitä ja masiksissa kun ei edes löydetty kauppaa josta ostaa karkkia. Pojat raahas mukanaan instrumentit, jonka ansiosta kaksiovisessa autossa oli sitäkin vähemmän tilaa viidelle ihmiselle. Illat oli kylmiä mutta ystävien kyljessä lämmin nukkua, vaikka selkä olikin puutunut aamulla.
Viimeinen ilta meni mites muuten kun poikien kanssa syöden ja juoden, vaikka olinkin jatkuvasti haikeassa fiiliksessä ja tirautin jopa pari kyyneltä. Haleja tuli vaihdettua varmaan toista kymmentä. Nämä ihmiset on ehkä ihanimpia keihin olen tutustunut pitkään aikaan.
Vaikka sain kehotuksia herättää jengiä aamulla ennen kun lähtisin kohti pohjois-Lontoota hakemaan 30 kilon painoista matkalaukkuani, en raaskinut, koska oli noustava kello seitsemälta että ehtisin ajoissa lentokentälle. Näkemiin nahkasohva, nyt joku toinen kuluttaa sitä ahkerammin.
Helsingissä harvoja hyviä asioita on muutamat ihmiset joita olen kaivannut. Ja retardointi. Yllä todistusaineistoa siitä, "100 litraa maitoa"-biisin synty, ja vajukit Karaoke-baarissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti